torstai, 17. lokakuu 2019

Paholaisenkeli. Luku 3: Ristiäiset.

Ettei vallan päästä unohtumaan, nimeämis mahdollisuutta löydölle. Jonka voi, kai saakin sanoa, löytämätön löytyneeksi. Suomalaisin aattein, sisulla ja puhdilla täytettynä. Etteikö saunomista vain unohdeta.

"Kaapo olkoon hän!"

Mahdollisimman mukava, ja lähestymiskelpoinen nimitys. Mutta onhan myös rakkaalla lapsella monta nimeä. Tämä siis ensimmäinen.

Kun työnjakoja mietimme, termein erilaisten. Mitä kukin saa opetella olemaan, sitten lopun iän koulussa.

Annetaan nimiäiskunniaksi, vaikka pieni lahja! Olkoon se.. Kaiken kattava koulutus, aivan kaikkeen.

Ettei elämän kulkusi kävisi vain paikoilleen jankkaamaan turhaksi. niin ei muutakuin koulun penkille kuulemaan, mitä mahdollisuuksia, mikäkin pitää sisällään. Totta tosiaan, siihen hulppeimpaan. Siipien nimiämisiin, toiseksi, heti perään!

"Mahdollisuuden siivet"

Olkoon termillinen nimi, elämäsi lähteelle. Ja senki löydettyä, ovat mahdollisuudet rajattomat. Miten elämän voi elää. Mutta ennen kaikkea tätä, koulut pitää olla läpäistynä, tai käydä vain loppuun.

Saattaa hän omata hivenen pahan ilman enkeliä, tai miksei myöskin hyvän. Saapa uutta opittavaa. Etteikö myöskään mihinkään ole pakko osallistua. Sekin on varjopuolia, yhtiä miinuspuolia.

Oikeus kieltäytyä, ei nähtävämmin käy kaiken varan suunnitelman päälle, tai ole sitä vastaan. Mikä isojen kihojen mietinnän, harkinnan alle pääsee, nyt kun muutakaan ei voi.

Mitä voi menettää, jos ei vain ole mitään mistä luopua? Antakaa siihen yksikin hyvä vastaus, jos suinki ymmärtänette kysymyksen laadullisuutta. Isot kihot valkopartaiset.

tiistai, 15. lokakuu 2019

Paholaisenkeli. Luku 2: Rakkaus vai kuolema.

Äärimmäisyyksien osuessa saman lauseen alle. Miten toimia, kun pitäisi vain olla ja elää, ehkäpä jopa työskennellä. Etteivät vain, järjestelmät monimutkaiset ottaisi ja kaatuisi joukkopaljouden puuttumiseen. Siitä silti sen enempää. Kun pitäisi saada persoonallisuuksiin nähtynä elämän duunit tehtyä. Ja! Palkkaahan ei makseta edes nimellisesti. Niin millä sitten pärjätä seuraaville aterioille makustelemaan. Kunhan vain voimat eivät ehtyisi, vuosien paastoamisen jälkeen, ja harvemmimpa janoissaan on hyvä olla. Kahden kauppa, jotta saisi jokapäiväisen aterian, sekä siihen kylkeen juotavia. Ei ole helppoa kaikilla, emmekä edes olla päästy tutkimaan toista puolta kolikosta. Vaikka on monet maailmat pääteltävissä, kummassa onkaan pahemmat oltavat? Olisi suotavaa kysyä, mutta vain nyt kun ei ole ketään sanomassa kysymyksiin pienoisiin minkäänlaisia oleellisia vastauksia. Mukautuvissa maailmoissa pitäisi mennä tietäväisesti. Mutta ainoastaan, valtavalla nopeudella rakentuvat uudet maailmat alkoivat eroamaan toisistaan, Mikä onkaan mikä, kun asukit ovatkin uusia kasvoja tuntemattomia. Viitsisikö sitä typeriä kysellä.. Vaikka ei, ei kysyvä tieltä eksy. Tietäisi välillä, minkä keskelle sitä onkaan tullut eksyttyä.

Ellei eksyminen kuulu askelkuvioihin, niin menee minne menee, ei sitä aina tarvitse tietää. Voi hajanaisen askellen kompastus olla se pahin kynnys mihin astua. Piuhoihin joutuminen tekee tilanteista monimutkaistuessa, omilla muistelemisillaan, että mikä järjestys tulee ennen toista. Mutta nekin ongelmat ovat ratkottavissa. Miten välttää kyseistä eksymistä. Lehmät kun harvemmin lentävät, ja miten sitten toteamme, vaaleanpunaiset elefantit siihen samaan joukkoon mieluisaan! Joiden toteaminen vaatikin jo, jotain erikoisempaa tuttavuutta.

Toteamuksia humalaisen mielestä, pieninä aivopieruina. Joita jotkut joutuvat kärsimään, tai vaihtoehtoisesti elämään, kyseisten ajatusten parissa. Ettei toistaa voi kuin, ei ne nallekarkit kovin helpolla mene tasan. Ja! Jotkut syövät omat osansa. Oikeastaan, muiden tuotokset.. Ettei voi kuin harmitella, pois lähteviä palasia. Mitä sittemmin ei enää takaisin saa. Voihan sitä etsiä, voihan sitä kaivata. Mutta ei, ei se muuta kuin muotoaan! Tilanteista riippumatta. Joitakin asioita, tilanteita, käsitteitä, termejä, ei voi kukaan, ei niin kukaan hallita, vaikka mikä olisi. Ellet! Tietenkin tee sitä omalla kustannuksellasi. Ja... Menohan on aina sen mukaista. Vastoinkäymisiä, vastoinkäymisten perään. Sekä sitten vain mietitään syvästikin, että mitä oikein elämästä katosikaan. Tai! Minne se oikein menikään, että sen löytäisi uudelleen.

 

Ääripää tunteet, mihin, joihin, jokainen voi samaistua. Jos ei! Puhukoon valehtelijat sanoillaan. Mitkä tuovat harmeja mukanain, äkkiseltään elämiseen, ettei sitten pitkään aikaan. Joka tietenkin tuo omat illusionsa mukaan, kangastuksia unohtamatta. Mukanakin saa elää, jos suinkin kykenee, uskaltaa, tahi haluaa. Ei sitä mikään estä. Jotkin ovat vain, täysin väistämättömiä. Mihin sitten jokainen on varmasti elämänsä aikana törmäillyt, kerran jos toisenkin. Monesti sitä tiedäkään, mitä nurkan takaa tuleekaan, tai tuleeko edes koskaan. Sehän se, elämän ruletin edessä ollessa, onkin se kaikkein mielenkiintoisin ruletti, mitä vastaan saattaa rullaakaan. Silloin ei kysellä sattumia, eikä loihentavia tarjoilla. Mutta! Saattaa sisältää pieniä määriä murheita, sekä harmistuksia. Miltä myöskään kukaan ei tule välttymään. Oli hinta mikä hyvänsä, ei sitä määrittele mikään, tai kukaan. Entä jos! Asetelma tulee väliin. On karma se paskamaisin muistiainen, sitten pistämässä kapuloita rattaisiin.

Monen asioiden suma. Eikä monikaan edes mene käsikkäin minnekään! Vai pitäisikö edes? Voisi väliin kyllä kysyä. Mutta mitä vastaisimme, kun voimme jättää tämän roikkumaan, ihmettelemään. Että miksi nämä kaksi, Miksei mitään muuta? Valinnat ovat mielen välisillä korvien kuiluissa, miten kukin mitäkin yksilöittää. Kyllä se mielikuvitusta rikastaa, kun sillä muistaa vain leikkiä. Eipä siitä sen kumoisemmin. Paitsi että! Onhan se yhtä helppoa kuin tupakin kääriminen, sen polttaminen, ja! Kahvin kanssa tietysti nauttimiseen. Sitten voimme vaihtaa sivua, ja kukkaruukkujen kautta korjata satoa pienoista, ettei savumerkerkit tuo kuin sitä itseään haisteltavaksi, maisteltavaksi. Mutta! Kukin tyylillään. Ken tanssien, ken leikkien, yksin, tai yhdessä. Sitä koskaan tiedä, mitä sitä saattaakaan taas löydellä, alitajunnan pienoisista piiloista, mitkä kaikille on suotu.

 

Siinähän se ansalanka taasen onkin upotettuna. Nähtävämmin vain kaiken varalta, sekin on asetettu. Kannattaako siis harkita, ihan vain kaiken varalta. Mitä kaikkia paikkoja, asetelmia, ajatuksia! Käykään ansoittamassa. Kun! Ei voi koskaan tietää, mikä niitä pääsekään kaivelemaan. Nyt kun varoituksia, ei voi koskaan olla toitottamatta. Kuten taasen toitottamiseen päästäänkään, kukin siis taplailkoon omiin tyyleihinsä nähtynä, parhaaksi näkemällään tavalla. Anteeksi siitä voisi pyydellä, mutta pelkästään silloin vain, kaikki jäisi yhden termin taakse. Joten! Jätetään se oikeastaankin sanomatta, ja mietitään, mitä kaikkea sitä kaikkialla taasen liikkukaan. Ja! Jätetään arvailut arvailuiksi, kun kerta kaikkiaan erilaisia olentoja piisaa, ja uusia syntyy tuon tuosta. Kunhan keksii vain termit uudet. Siinäpä se. Sitten vain koulimaan uusia tulokkaita, uusin vaattein, uusiin aatteisiin. Ainoastaan! Mihin asti se on sallittua?

Jolloin varjopuolet hyppivät huolella esille. Ettei edes aurinko enää läpäise tätä paskan määrää toispuolelle kolikkoa. jossa menevät... Oikeastaan kaikki nämä "ei löydetyt", ei ihan niin haluavasti löydettävätkään. Miten sen nyt ottaa, kuin persoona kerrallaan. Olemalla, miettimättä typeriä. Kysymyksiä lähinnä. Jotta ei tule teloituksia omintakeisissa tilanteissa, jossa jotain ei vain paljoa kiinnosta. Siitä sitten vain miettimään, mitä tietä sitä kulkekoon. Mutta hyväksi onneksi, hyvät tavat tajuttua, ja niitä varsinkin kunnioitetaan. Lyhyesti ei voi selittää, ja pitkä romaani väsyttää. Milläpä sitten tanssahdella, miinakentän lukemattomia suutareita. Ettei vahingossakaan tulisi ammuttua omiin jalkoihin. Tai siis käveltyä omiin maamiinoihin, mikä repii tarpeen tullen, mitä vain palasiksi. Ja sepä se vasta välillä pelottaakin. Harvemmimpa sitä jaloitta, käsittä, huvittaisi viettää lopun elämäänsä.

Tai paikassa! Missä ei vain ole mitään, mihin pystyisi tarinoita enää kirjaamaan, saatika ylös niitä ottamaan. Varsinkin! Lyhyestä se virsi varsinkin on kaunis, ettei sitä tarvitsisi pitempää kuunnella Mutta! Eipä niitä tällä puolen tarvita, tai selkäsauna on mitä armottomin, tai ainakin mieleen painuvin, jos ei muuta. tai! Sitten ketään ei vain kiinnosta, ja mennään kuuroille korville, ja saakin höpäjää yksin seinille, tai vaikka ilmoille. Mihin asti olisi valmis ylipäätänsä etsimään tarinoiden tapaisia, kun mihinkään ei voi mitään ylös ottaa? Juu ei, ei kiitos. Hulluksihan siinä tulisi, ellei oikeastaan! Vieläkin hullummaksi. Sitten vasta ruvetaan kyselemään isoja kysymyksiä tarpeellisilta persoonilta, jotka kuuloetäisyyden päässä ovat. Kruuna vai klaava? Siinäpä vasta flippaus idea kolikolla. Kuka kestää mitäkin?

Aiheesta palaamattomasta miettien. Mihin asti mitäkin saa kertoa, ettei alas taasen ammuttaisi? Tapa kuollut, siinäpä vasta toteutus, kun mietimme takaisinpäin, jossa puhuimme törmäämistä erääseen kaksipiippuiseen, puoltoista metriä pitkään haulikkoon. Jolla tuhotaan, jo tuhottu tuhottu. Millä siis väistää tämä kyseinen, että tietäisi, millaisia tarinoita siitä voisi saada aikaan. Toisaalta, kulmakiviä niissä kirjailijoiden helveteissä. Nyt kun äkkiseltään miettii, miksi siitä EI saa kirjoittaa! Vai rikkoutuuko se asetelma suurin, joka yhä pitäisi tulla teille. vai! Menettäisikö joku, jotkin kannattelijoita? Loputtoman juoksun tien päässä ollessa, mihin asti se kantaakaan, ettei jäisi jalansija moinen, nuin vain vahingossakaan laittamatta. Siihen kaikkein arvoikkaampaan, arvoikkaimman välisiin sijoihin, mistä ei ole enää paluuta? Vaan! On mentävä heti, kun rautaa taotaan kuumana.

 

Taivas alla ei huvita olla, sen enempää kenenkään tossun alla. Miten estää, lähes ikuisuuksilta tuntuvilta hetkiltä, päättömättömille ehdotuksille kestäviin tilanteisiin, olleissa monimutkaistakin yksinkertaisempaisiin ratkaisuihin oikeat keinot toteutuskelpoiset. Ettei pääpipi ottaisi enempää hittiä mieluista, jossa voimme todeta pilvisen maiseman kosteuden, suhteessa haluttuun määrätietoiseen saavutukseen. Missä mikäkin saisi merkityksensä takaisin, edes koskaan menettämättä mitään. Lystihän on tarkkaa hommaa, eikä siitä makseta kuin oikeastaan pienin palkitsevin mielenpieruin, se tapahtuvi. Ettei taasen punainen lanka ottanut ja kadonnut pohjattoman kaivon syvänteisiin.

Mitä uutta, mitä  vanhaa? Voisi välillä kysymyksen esittää. Ellei tietenkin! Miten jokin menettää täysin merkityksensä. Ja! Sinä, sinä perkeleen deja vu, vittuilet vain. Mikset osoita tarkempaa informaatiota. Toiston toistoja, osoittaisit edes tarkempaa sooloa, että tietäisi ongelman laadun. Ja varsinkin! Olisi suotavaa tiedostaa, tiedostaa aivan kaikki! Lähinnä ongelmallisesti. Jotta tietäisi miten ratkoa moiset penteleet, lähes ongelmattomiksi. Milloinpa vain elämää helpoksi olisi tehtykään. Ja se vasta helpottaakin, kun sen tajuaa edes joltain osin ymmärrettäväksi. Mitenpä taasen toteamme historian mahdollisia toistoja, jotka voisi miettiä, välttää, vai olla välttämättä. Kuin melkein uuden pyörän keksimistä, joka tuo tulen keksimisen mukanaan. Onko edes niin hyväkään asia, voisi kuvitella. Tai onko se vain mitä turhin? Eiku aivan! Turhaa ei ole! Sillähän on mentykin sitten pitempi tovi toisinaan taplaillen.

Kuten oivalluksia etsiessä. On se hiljaisin hetki, mieli tyynimmillään, se kattavin kokoelma vastauksia. Jotka yksi kerrallaan hyppii esille, pienin ryppäineen, joka joukkomelulla on saastutettu. Ja ohi mentiin heti heittämällä.. Pitkällä vedolla siis etiäpäin, vauhtia varpaisiin, ettei kylmät kelit mieltä madalla, ja kehoa polttaisi polttomerkeillään. Subjektien vaihtumisia kiitos, ja kaikki olisi paljon kirkkaampaa pitää yllä.

tiistai, 8. lokakuu 2019

Paholaisenkeli.

Seuraavia siirtoja odotellessa, mitä uudet termit tuovatkaan vastaan. Miten koetella, miten täydentää lauseita sananparsia parhaimpia! Mitä kukaan, niin kukaan ole muistanut ottaa huomioon, tai edes ylös ottaa mielensyövereistä, alitajunnan lukemattomiin lohkoihin. Minne "supertietokoneet", äo, mielikuvitus, onkaan iskostettu. Loputtomat ideat, käymättömät toteamukset, kuvitellut kuvittelut, pohjattoman toimimattomat ideat, loppuun käsitellyisiin suunnitelmiin.

Mutta ei! Ei ole piilopaikkaa tältä olennolta, olemukselta missään. Mitään ei voi piilottaa, mitään ei voi jättää minkään varaan. Tai saa kyllä, mutta. Koskaan ei voi tietää mikä kaikkea mahdollista etsiikään. Jätä yksikin termin puolikas pois, niin kaikki kaatuvat hulluuden pariin. Tai toisten olentojen, olemuksien keskuuteen. Joten! Siitä vai valitsemaan, minkä pariin haluaakaan päästä. Tai toisaalta, edes tiedostaa mitä termejä onkaan olemassa. Ja se lista onkin lähes päättyvä. Minkä lukeminen vaatiikin jo jokseenkin tietämystä, kuka onkaan kuka, ja miksi. Syitä on monia, ja pelko on se korkein. Pelko kaikesta, pelko jalkoihin jäämisestä. Kumma kyllä. Mutta ei perkele.. Ei ole ketään muita jotka näin pelkäisivät, ryhmässä suuressa. Joukkopaniikki loistaa parhainta oloaan, ettei muusta sen väliä. Kuin oman navan katselusta, ja sen ympärillä pyöriessä. Sen ympärillä ei tapahdu mitään, muutakuin pelkkää luomista luomisen päälle. Mutta! Ketkä niitä pitääkään, kaikenvaran suunnitelman mukaisesti. Ettei kukaan jää mainitsematta. Lähinnä, sen puoleen, kuka onkaan uhka, ja kuka ei. Ei, ei se sen kummoisempi plääni ole.

Säännöt erilaiset, kummoiset jokaiselle. Minkä alaisuudessa pitäisi työskennellä, elää käyttäytyä. Perinteisethän ovat, kymmenen käskyä. Lisättynä! Kuusitoista lisää, ja! Kolmekymmentäyksi sääntöä. Jotka! Vaikuttavat minne vaikuttavat. On se heidän ongelma, jotka näitä kumoilevat. Kuten päätellä saattaa, miten toimivat, miten toteavat, miten rankaisevat. On se jokaiselle eri! Mahdollisimman eri. Ettei kukaan, muutakuin tiedä, tai oikeastaan ei! Eivätpä tiedäkään mikä heihin iskeekään. Olkoon se rangaistus jokaiselle, joka vain tahtoo lähtä rikkomaan näitä asetelmia. Ihan muuten vain käytännöllisiä juttuja.


Palataksemme takaisin termiin uusiin, Onhan se kehittäjien ongelma, näin ensialkajaiseksi. Mutta! Kunhan heidät muistaa kouluttaa, niin häätähän ei ole, tai tule, Tavoilla tunnetuilla. Ovat he silloin muiden mielillä, miten he käyttäytyvät, kaiken kansan keskellä. Tai toimisivat, olisiko oikea termi, tai käytäntö oikeastaan. Ei sitä koskaan voi tietää, mitä maailmat nykyisin tarvitsevatkaan. Pieniä koettelemuksia, pieniä puheen parsia. Mitä jokin voi suustaan päästellä, tai mielestään. Eihän kaikkia ole varmuuden varaan koskaan kasattukkaan. Onhan meillä kirottu enkeli, onhan meillä pirut, onhan meillä demonit. Mitä siis matkasta? Kuin vain toisen ääripää, vastapainoksi kaikelle. Yhtä hyvää vastaan onkin se, yksi paha.

Mikä on loogisempaa ajatella kuin pitkään aikaan.kuten vain vahingossakaan , hyvän pahan toteama eroavaisuus, vaa'allisesti ajateltava. Ei se koskaan pysähdy, tai tasapainotu. Mutta niin sen pitääkin olla. Muutenhan.. Kaikki vain pysähtyisivät paikoilleen tekemättä mitään. Niin! On kaikkien mahdollisuuksien pakko liikku, tai ennemminkin vastaanottaa! Tietoa erilaista. Muutenhan kaikki olisi, ehkäpä jopa, liiankin tasapainollista.

Kuten miettien... Eeden puutarhan viimeisiä hetkiä, miten, ja niin miten, tuhoutumaton saatiin kadonneeksi. Sen sileän tien. Minne sekin piilotettiin, etsitään sitä vieläkin. Milloin mistäkin. Ja se toinen! Mikä on ikuistakin ikuisempaa... Ovat Samaelin siipipari. Piilotettiin se huolella, ja etsitään sitäkin suuremmalla joukolla. Ettei koskaan.

Mutta! Näin keksiän mielellä! Miten jos kävisikään, kun yhdistettäisiin tämän siipipari, ja Eden puutarhan keskekään? Luultavamminkin, ehkei niin loistokasta paikkaa oloilla, tai nukkua, saatika elää. Siltikin! Pelkkä kiinnostus nähdä, miten kävisikään, kun kaksi ikuista! Kaksi tuhoutumatonta yhdistettäisiin, mitä siitä syntyisikään? Eipä mitiä, kuin unohduksia, unohduksien perään. Ovathan Samaelin siivet jo hyötykäytössä toisaalla. Miten toteamme menetyksen, toisella aspektilla hyödylliseksi.


Jälkiviisas on hyvä olla, ja tunneälyllinen vielä parempi. Uusia tuulia etsiessä, mitkä olisi ikuisempaa ikuisempaa. Lähinnä modifikaatiossa, miten luoda tasaisempaa perusta, sitten kaikelle mahdollisille, Tai vaikka kuten, kun tulevaisuutta luodaan, pitää valmistusmateriaalit olla kohdiksessa. Vähintääkin hollilla. Mitä siis yhdistellä, ellei tietenkin!.. Riskit, elämän suola, ja niin edelleen. Voimme sitä koettaa, ja kattoa vierestä, minne kukin kuljeentuu. Ettei kukaan, niin kukaan pääsisi välistä pujottelemaan. Ja mitä sattuu satoa keräämään.

Kun mitään ei pääse karkuun, ja kaikki ovat kuulolla. Miten sitten todeta toisenlaisia ratkaisuja luoviksi avatuiksi. Ettei koskaan tule edes aavistaneeksi, minne sitä vahingossa pääsikään kävelemään omin jaloin. Kuitenkin! Jotkin paikat on todettu vain kävelijöille, ja jotkin asemat vain tilanteiden johdolle. Joten! Joka paikkaan ei nuin vain pääsekään. Ellei ole hyväksynyt pienellä präntättyjä ehtoja. Kuten kuvitella saattaa! Lukekaa kaikki mahdollinen huolella läpi.


Takaisin luomisen pariin. Miten siis modifioida kahta ilman hämmennyksiä, tai tulevia komplikaatioita. Miten siis, tai mistä! Kaikki onkaan luotu. Ettei koskaan vahingoittaisi, ainakaan liikoja. Onhan sotia termin sellaisin, mitkä eivät ratkaisseet mitään. Vain voimien mittelöintejä, millä sarkailla häviäjiä pahimmiten. Siltikin, jos tarvittavat resurssit on jo kasassa, miksi sitten kaatua vanhoihin keinoihin? Kysympä vain, kun uuttakin olisi käytettävissä, ettei mikään loppuisi. Niin ylipäätänsä miksi. Vaikka! Ylikansoitus on ongelma, mutta! Sopu sijaa antaa vaikka millä mitalla. Nähtynä suhteessa asuttuun mittakaavaan, joka on sitten lähes loputon. Ettei tuplaantuminen, triplaantuminen ole mikään ongelma. Vain, ja vain ainoastaan. Tiedonlevityksen tasanteilla, on muutama fossiili pitämässä kuria. Jotta kukaan ei välttämättä, rupeaisi keulimaan yli.

Siltikin, aina on yrittäjiä. Ja kuten aiheesta päästäänkin jo pelon puolelle. Niin sehän se kaikista pahin on, mikä syrjäyttäisi  "pussillisen vanhoja", "aatteilla uusilla", jotta "pakanamoisutuminen", olisi verrattavissa. Mutta! Kuka onkaan toista parempi? Muutakuin käytännöllisin aattein. Mikä! Ei ole kellekään näkyvää. Ja yleensä, voiton vie vallan pitäjät. Valitettavaa, mutta totta. Mutta, mihin asti kaikkea pystyy hiljentämään. Ennenkuin rupeaa itse ajattelemaan, ja siinä samalla oivaltamaan. Miten mikäkin meneekään. Ja! Missäkin maailmassa, ettei suppeaksi jäisi kaikki, Mikä olisi hyväksyttävä totuus, sitten kaikesta mahdollisesta. Ja! Pystyisikö sitä sitten niin äkkiseltään hyväksymään? Mutta!  Mitäpä ykai persoona pystyisi puheillaan saamaan aikaan. Ja! Millä saisi yhteyden vallanpitäjien korvien väliin. Ettei kaikki olisi niin juosten kusten toimitettuja aatteita, keksintöjä, tai ylipäätänsä mitään. Mikä onkaan kaiken varman suunnitelman mukaista.

Minkäs teet yksin, kun imperiuumia ei huvittaisi kaataa, ja kaiken maailman persoonien kanssa ei jaksaisi aina keskustella. Kenelle siis puhuisimme? Jotta saisimme uutt aikaa vanhan edelle. Ettei vain historia toistaisi kokoajan pelkkää toistoaan. millä siis katkaista pelon kierre pahin, ja pahamaineisin. Keinoja on monia, muttei yhen yhtää mieleistä toteutettavaa. Mikä siis menisi, invalidisoituneen kaikenvaransuunnitelman ohi? Suotavaa ajatelle, mutta ei edes pysty vääntään kättä moisen, olisiko nyt.. Mahtipontillinen oikea termi. Mitä voi käyttää. Pinttymät varsinkin! Vanhan kansan termien mukaisesti, uudet taipaleet tulevat nähtävästi. Ettei varmempaa varmuutta löydy sen mukaisesti. Kun kaikki on jo, jossain määrin käsiteltyjä, Nyt vain tarvitsemme jotain, vain jotain, joka kaataisi paljonkin, sisältäen itseensä. Täysillä elämisen perusperiaatteet.


Mutta kuitenkin, mitä emme tarvitse käytännöllisyyteen nähtynä. Millä ei vain tee nin mitään yleishyödyllistä. Onhan sekin lista pitkä, ja persoonista riippuvainen. Toisen roska, on toisen aarre, ja niin edelleen. Mitä käytännössä pystyisimme vain jättämään pois laskuista, jos kaikkea mahdollista on tarve käyttää. kierrätys kunniaan. Kuiteskin, yleishyödyttömät asiat pois. kuten turhat kysymykset. Vaikka, vaikka.. Ei ole tyhmiä kysymyksiä väitetysti. mutta! Loistavasti on sellaisia sananparsial, jotka hämmennystä saattavat aiheuttaa, ja pienen sekaannuksen saaneet aikaan. Jolloin menevöt kaikki hetkeksi täysin uusiksi. Kunnes! Muistaa miten kaikki menikään, tai sisälsivätkään. pienin ratkaisevin ongelminsa. Jotka saattaisivat kaataa, jopa ehkä pienen imperiuumin. Vain, ja vain ainoastaan puolivahingossa, kun kaatui termit termineen, kun! Ei ole tullut toista kysyjää vastaan. Ja! Vielä mietitään, minne jokin otti ja katosi. Sen puoleiselta tieltä. Varoittamatta, uhkana, tai ei.

Raakaa peliä ranualla väitetään. Milloinka se ei olisi, jos ässiä ei vedetty hihasta, jo kauan aikaa sitten. Ja pitäisi keksiä sanaset lauseet uudet. Jotka eivät kävisi pahimmilleen, kenenkään niskaan. Mutta milloinpa ei, jokin, kukaan, tai mikään pahoittaisi mieltään silloin. Kun syntyy uutta käsittelemätöntä uhkaa nimellisenä, ennemminkin termillään. Mennään sillä. Huipulla tuulee siihen malliin, ettei sitä voi kertoa kuin he! Jotka ovat käyneet sen toteamassa, joka juuttaan kerran. Mutta! Mitäpä sillä tiedolla teemme. Varokaa vain, ei voi muuta sanoa.

Varoituksia eri muodoissa, tai ainakin toteamuksia. Joita ei voi olla liikaa, kun kaikki taplaavat omaan tyyliinsä. Parhaimmallaan näkevällä tavalla.Mutta mihin asti kaikki menevätkään, etteivät jäisi kenenkään jalkoihin, pahimpiin muiden määritelmiin tuntuviin. Kaiken kansan edetessä etiäpäin.  Paitsi tietysti ennemmistönä se, määrää missä mitä milloinkin mennään. Ja oikestaan demokratiahan se, millä valtaa jaellaan. Mutta!! Mihin asti sekin menee, hyvän maun rajallisesti. Jotta ei kusetuksen makua tuntuisi kitalaen pohjalla. Ettei paha karsta maistuisi tervasaippuaa kummemmalle. Millä voisi poistaa paskan makua suista pahamaineisista, ennemminkin vallanpitäjien keskuudessa. Jotka kaikesta pitävät huolen. Jotta mikään ei kaautisi kenenkään nisikoihin. Mutta! Kenen niskaan paska silloin kaadetaankaan? Elleipä tietenkin, He! Jotka ovat piilossa jo, voivat huokaista pienestä helpotuksesta. Sitten se toinen osapuoli, jotka joutuu kaikesta turhasta maksamaan omalla selkänahallaan. Ovat niitä virallisia uhreja.

Jota hyväksyttävänä pidetään. Ainakin jossain muodoissa. Mutta, taasen se klassinen mutta. Mihin asti se on kannattavaa? Ellei tietenkin.. Siihen asti, kun sitä ei kukaan huomaa, tai ota huomioon ylös mihinkään. Jolloin taasen!.. Se on taas asia muiden joukossa. Joita ei voi enää pienin sopimuksin purkaa sitten millään tunnetuin keinoin.

Mutta mites sitten, kun päätelmistä on saavutettu, ja mitään ylösotettavaa, ei vain ole! Miten sitten tehdä, kun barrikaadit pystytään, ja! Valtaosa kansasta ei olisikaan niin tyytyväinen. Onhan tuokin hypoteettinen näkemys, joka toivottavasti ei koskaan toteudu. Mutta, koskaan ei voi tietää, mitä mikäkin tuo vastaan uusin asetelmin. Tai edes! Milloin uuden tieltä, ettei kävisi hassusti, ja kaksi termiä tuhoaisi itseään.

Miten! Vaikka yhtäaikaa useampi termi, päätös, kirjatut teokset ylipäätänsä. Tekisi tuhon toisistaan. Siksipä hyvinkin, pienellä präntätyt kannattaa lukia todellakin huolella. Koskaanhan ei voi tietää, mitä joudumme hyväksymään, moniperusteellisen joukkomelun vuoksi, joka kaikkialla vallitsee. Miten sitten, kun jokin pettää? Peitetäänkö sekin maton alle piiloon korvilta silmiltä näkymättömäksi. Muiden mieliltä. Vai! Onko kaikki jo pettänyt aikaa sitten? Vai saatika, onko mikään koskaan toiminutkaan.

Kun kerta mietitään ketkä "valtaa" ovat ylläpitäneet. Miten he ovat sen tehneet? Olisi suotavaa kysyä, ja että miksi? Eliittihän se olisi vastaus, nykykansan termien mukaisesti. Ja jokin, joka vain osaa pitää jotain yllä, toimivana. Jokseenkin, vain kasassa kaikkea. Onhan tuokin.. vähän valtoiminen ajatusmaailma, kun pitää ottaa kansaa huomioon. Mikä jää pois? Paitsi tietenkin, kaikki muu. Mitä ei ole vain tullut otettua huomioon.

Ja mikäpä tätäkään pyörittää, kuin "normaalit" omilla olemuksillaan, missä sitten likkuvatkaan. Suurinpiirtein, "eliitin" alapuolella elävät persoonat. Nyt vasta tulikin mielenkiintoisempi ajatus vastaan... Mitenpä olla ottamatta huomioon. Vai! Onko kaikki sittenkin pelkkää silmälumetta, toteamuksia. Mihin ei kukaan pysty antamaan minkäänlaista vastausta aikaseksi.

maanantai, 30. syyskuu 2019

Hakiksella.

Älyämisiä tajuntaisten virtojen äärellä, kun mietitään, mitä ilmaa taasen hengitämmekään. Jolloin havahtuminen kierteistä erilaisista tuo näkemyksen, missä oikein kuljemmekaan. Tai ainakin sen! Keiden kanssa tovi sitten pyörähtääkään. Ja sanansäilät miekkailevat paikasta mahtavimmasta, minkä tajuaminen vaatiikin, jo joko kertojan, tai ainakin korvien välistä kommunikaation pelittämistä.

Ettei kuljeksijat erilaiset pääse uppeluksiin, paistaa se aurinko, aina sillon tällöin risukasoihin erilaisiin. Ja päivät kyllä vierivät, vaikka ei seinät vaihtuisikaan, kyllä maisemat sen tekevät vähintääkin. Oli sitten vipinää varpaissa, kristallia kirkkaampaa lonkeroa juotavana, tai sitten hapokkaampaa hapokasta naposteltavaa.

Ei sitä koskaan voi tietää, keitä seuraavaksi vastaan tuleekaan. Jotka korkeammasta paikasta taistelevat, pahimmilleen jopa niitä, jotka ovat kaiken heittänyt täysin läskiksi. Eivätkä riehumiseltaan kerkiä oikein mitään sanansanaa saa väännettyä. Ja olisi taas rautalanka väännetävä suoraksi.

 

Kyllä erilaiset menetelmät, joissa ryhmähenkiä nostellaan. Kuten jokereita korttipakoista jaellaan, merkitykset ovat vain puhtaita sattumia elämien varsilta, kun pitäisi ottaa ja tietää, mihin niitä mysteerejä iskostetaan. Parhaimmilleen jopa! Multisväärisiä ihmeitä löytäessäsi. Ei voi tarkimmilleen kuin vain ihmetellä, mihin sitä onkaan taasen eksytty. Mutta! Missä melu? Jota saasteena voisi pidetään. EI! On vain iloista puheensorinaa, joka nousee desibeli desibeliltä isommaksi, per kymmenys. Ja tilat käyvät ahtaiksi. Mitäpä kuitenki ei, sopu antaisi, kuin pelkkää istumatilaa, per perspuolikkaat.

Etteikö suurmerkeistä voi erehtyä, kuin kunnes kerran. Ja tiedät eksyneen joukkoon sekalaiseen. Ehkäpä vain miettimään, missä sitä voikaan mennä. Onhan meillä kuitenkin aivot, mielikuvitus, joilla pääsee lähestulkoon minne vain haluaa. EIhän se kummoisempaa vaadi, tarvi. Vain sen, että mielikuvitus toimii, ja kukaan turhaamaton ei olisi unohtunut. Tai mitäpä suotta, kyllä kaiken voi löytää, jos siis suinkin haasteellisesti haluaa ajatella, aistia, miettiä. Kukin siis tyylillään.

Mutta kuitenkin.. Mitä on unohtunut?..

Ettei taasen punainen lanka kaikesta mahdollisesta, mitä mikäkin pitää sisällään. Tai ainakin, miten jokin toimii, tai pitäisi toimia. Suuresti myös miettien, miten ottaa kaikki mahdollinen huomioon, ettei! Mikään jäisi minkään varaan, vaan kaikki toimisi, toimisi vain, ilman sen suurempia ongelmia, tai vaikka ongelmien kanssa. Onhan kaikki ratkottavissa. Jos jotain pystyy suunnittelemaan, on siinä aina käännekohtia, jotka olisi vain viilattava pikkuhiljaa, tai äkkirysäykselläkin, kaikki vaan, olisi ratkottavissa.

 

Mutta asiaan! Mtikä tarinat ovat tästä lähteviä, koskaan mentäviä. Pahimmilleen jo.. Loppuun kuljettavia. Kaikki tiet vievät nykyään, vähän minne vain ovat viedäkseen. Kunhan navigaattori, kartturi toimii. Niin, eksyminenhän on mitä vaikeinta. Ehkäpä jos, eksytkin tähän yhteen, pienen pieneen.. Miksihän tätä kutsuisi. Kuin normaaliksi olopaikaksi. Jep! Se se on, olopaikka. Kuitenkin, oman maa mansikka, muu maa lupa. Tuulet  kun kääntyvät ratkiriemukkaista nauruista, päätelmistä tarinoista juoruista. Mitä siitä saadaan aikaan? Kuin pelkkää iltaa edeltävää aikaa.

Ehkäpä vain sekunnin kestäviä, tai sitten monen vuoden rupeama. Vain siitä, kun eksyy tieltä kestävältä ja ikuisemman tuntoseilta. Ja yleensäkin! He jotka ovat eksyksissä liikkuvat, Ovat niitä seikkailuiden tarinoita huikeimpia. Mitkä valitettavan unholaan ovat jääneitä.

Kun puuttuvat termit tekivät tulonsa. Tekee mielikuvitus suurimman osan työstä, kun pitäisi ottaa ja keksiä uusia sanoja kokemuksille, näyille. Mille ei ihmiskäsitys riitä. Vaan olisi, ehkäpä jopa leikittävä jotain, jonka leikkiminen onkin ikuista ikuisempaa. Mutta, siitä sen enempää. Muutakuin vihamiehiä, vihamiehien päälle. Kaikilla olkoon omansa! Jos ei, niin ei ole parempaa tuuria suotavaa olemassa.

 

Karma ja kaksi muuta tietämätöntä. Mitähän niillä saisikaan aikaan, kuin pelkkää aikaa miettimisille. Mitä siis matkasta? Kun on kerta jo kaikki mahdollinen löydetty. Kylläkin puolivahingossa, ainakin sen kaksi kertaa. Mitä siis tehdä tällä kaikella.. Paitsi tietysti! Kehittelemään vain kaikkea uutta, lähes yleishyödytöntä. Mittaava, kaiken kattava järjestelmä, joka vain toimii ilman kitkaisuutta. Tylsäksihän kaikki silloin kävisi, mutta milloimpa ei, tylsyys olisi improvisaation alkulähde, keskipiste, pelkkä tyhjyys, vaikka näin ensialkajaisiksi. Ja sitten sen antaa vain olla. Kyllä se ajan saatossa jotain synnyttää. Minkä siis, aika olikaan pisintä? Ja! Mitä tarvitaan aivan kaikkeen? Itse asiassa vallan hyvä kysymys, nyt sitten pitkään aikaan.

Ylipäätänsä, tyhjyyden vastakohta? Voisi nopealla päättelyllä olla, jep jep! Täysinäisyys. Mutta! Oiotaanpa rautalankaa pikkuisen. Tyhjyydestä puristetaan tyhjyys pois, mitä jää jäljelle? Mitä siis tehdä, tällä määrällä aivan kaikkea, mitä ei nopeasti löydykään, materiaalisesta maailmasta, jossa sattumoisin elämme. Hmm.. Mitähän muuta.. Niin tietysti! Onpa paljon rakennusmateriaalia. Jolla ei nyt vain sattumosin ole vielä kehkeytynyt mitään valtakunnan termejä, joilla jotakin voisi selittää.

Ihmismielen miinuspuolia. Jonku pitäisi toisen sanoin hyväksyä olematon, olevaksi. Ellei! Sitten vasta kun näkee, se on oleva asia. Aivokapasiteetti, vain pysyä ymmärryksen puitteissa, tai sitten looginen puoli, meni epäloogisuuden kanssa, vähän sumeaksi. Etteikö aivokäyrät heittelisi turhan tuhtia saosta, jossa aivot vain sulavat muotoon ymmärtämättömään. Mutta, taasen mutta. Kumpi on helpompi ottaa vastaan, Täysin ymmärretty, tai täysin ymmärtämätön aspekti, spektaakkeli, kaikenmaailman erilaiset partikkelit. Esimerkiksi, nano, solubiologia, tai mittasuihteiltaan vähän laajempia, kuten avaruudelliset mittasuhteet. Jossa, itseasiassa kummassakin on selittäjät teorisoijat, kertojat tutkijat! Miten mikäkin menee, tai ainakin suhteellisesti ovat, suhteissa toisiinsa.

Ollako vain partikkeli kokonaisuudessa, tai sitten pisara valtameressä, hiekanjyvä tiimalasissa. Mikä vain mittää kaiken, mitä onkaan minkä arvoista. Mittasuhteet kun saa kaikkeen, niin on ainakin voiton puolella. Miinuksena, minkä varaan kaiken saisi ahdettua, ettei edes syöpynyt mieli, kaikenmaailman salaliittoteorioista, minkään valtakunnan aivopesuissa, menettäisi tukevaa perustaa mittaamatonta.

Kaikenvaraisuushan siis on, rikkain olemus mahdollisin? Voisi tietenkin kysyä, ettei pissa vain nousisi vahingossakaan päähän. Milloinka ei, sekään olisi vaikeaa välttää. Mennään sillä, kun kusi on noussut parhaimmiten päähän. Mitä siis tehdä tällä kaikella, mitä uutta sitä voisi keksiä, kuin tietenkin! Sanoja sanojen perään. Onhan se helppoa, jos rytmit pysyvät yllä. Ettei kuitenkaan melodian kimmoke tulisi, ja selittäisi aivan kaiken kaikesta. Mitä siis jää jäljelle, jos vain tietäisi, aivan kaiken.

Lähinnä vain tarpeelliset, eikä niinkään, mitä sattuu kysymyksillä voisi kumota. Toisen juonta, suuressa kaavassa suhteessa, jokaisen elämään verrattuna. Mitä siis jää oikein poies matkalta? Mutta mikäpä ettei! Mitä ovatkaan pitäneet sisällään, ketään ei ole unohdettu. Ja tuon tajuaminen, onkin sitten jokaisen, "valaistumisen" "sielunpuhdistus" pienoinen. Kyllä se mieltä piristää. Mutta ei! Ei ole vallan ikuinen.

Kuten elämän eliksiirin kanssa! On se hapan heille, jotka sitä eniten etsivät. Vaan! On se itse oivallettava, mitä kaavoja käyttää mihinkin. Tai oikeastaan, menetelmiä. olisiko oikea termi. Sama kuin raudan muuttaminen kullaksi. Kukapa sitäkää kertoisi, ellei oivaltaja itse itselleen.

lauantai, 21. syyskuu 2019

Kirottu enkeli. Kirottu maailma: Luku 3

Ainoastaan teidän puhtaaseen hajamielisyyteen vedoten! Isoja toteamisia, isoille kihoille mahtaville. Ei aina voi turvautua yhden termin taa. Tietenkin huomioon ottaen teidän puhtaan läsnäolonne loistamiseen. Juuri silloin, kun teitä eniten kaivattaisiin. Miten oikein kaikki puhidstettaisiin, kun ei vanhat keinot ole yhtään toimivia. Vaikka ei kiirehtiä tarvitsisi, mutta, jokin aikaraja olisi suotavaa oltava. Jotta  ei pääsisi pahanlaatuisi unohduksia tapahtumaan, missä kukin menikään. Nähtävämmin, kaiken vahtiminen saikin, täysin uusia tuulia mukaan.

Ymmärrys tietenkin heittelee täysin omia näkökohtejaan esille. Etteikö vain! Kummitusten sadetanssit vaan näyttele jälkijäristyksiään. Minne asti sitten vain olisikaan, tremoriset ilmestykset ilmaa pitkin lipuen. Tieteelliseen määränpäähänsä asti, esittämineen tuhoineen.

Ja kukahan se joutuikaan lakaisemaan särkyneet unelmat pitkin tiennarta, kun ei muutakaan voi oikein tehdä. Sotajalalla on muutama moni muukin, jotka valitettavasti eivät nähtävämmin enää kovin kauaa kestä. Pelkkää kaaosta ja anarkiaa. Raja se nähtävämmin tulee jossain kohtaa kuitenkin vastaan. Eikä pelkällä tuuliajolla jaksaisi olla, tyhjän päällä likimmiten. Jopa iso haave hyvästä järjestäytymisestä, pomppi esille jonkun suusta, tai mielestä, oikeastaan.

Ylipäätänsä, ketkä sen riehumisen, tai kaiken tuhoamisen oikein aloittikaan? Elleivät tuhoajat itse täysin omilla aivoituksillaan. Kunnes se kuuluisa raja napsahtaa keskelle aivolohkojen väliin. Lähinnä tajuamisena, että jotkin on vain vietävä loppuu asti. Ja! Siinäpä vasta hommaa kerrassaan, miten toteuttaa suunnitelma suunnaton, jossa ei tiedetä sitten niin maan yhtään mitään. Mihin väliin pitäisi iskostaa mitäkin.

Onhan niitä typeryyksiä, sitten kaiken sorttista. Kun ei ole suunnitelmaa, ei ole myöskään mitään saatu puoliksi tehtyä. Joten jankkaavat vain alkupisteessä sen suurimman osan ajasta. Pelkästään vaan miettien, missä sitä mentiinkään, miten kaikki menikään. Unohduksin, täysin oma terminsä taasen. Paljon sitäkään huudella, mutta ei ole tarkoituskaan. Onko siis sittenkään, kaikkia niin valmiiksi kirjoitettu.

Eipä nähtävämmin olekaan, vaan! On mentävä näppituntumalla etiäpäin, kun keinot erilaiset loppuivat jo aikaa sitten. Jopa! Uudet ovat jääneet miettimättä. Niinpä niin, vanhat sanonnat erilaiset, eikä niin ihanat. Ei teitäkään voi olla toitomatta. Ainahan sitä ei tarvitse olla toistamassa, joten jätetään neulan hypähtelyt sikseen, ja asiasta toiseen voimme käyskennellä.

 

Suorasukaisuuskin on niin ikään häilyvää, miten nykykansan termien mukaan pitäisi mennä, tai käyskennellä etiäpäin. Oliko sitä sananvapautta, tai ennemminkin, mielenvapautta. Enimmäkseen kohtailla rajoja muuttuvia, pahimmilleen niitä puuttuvimpia. Onhan ne tietysti itsestäänselvillä asioilla maustettu, ja jokseenkin myös, mitä sivumielellä kuuleekaan. Erilaisia kirskuntelijoita, niin vähän jopa järjettömimpiä. Mutta! Mihin asti se menikään, että hullujen hourailuja kuunneltaisiin, ellei tietenkin ennen diagoosin saamista, ja sen jälkeisiä sivupäätelmiä unohtamatta.

On joidenkin raiteet, todellakin puuttuvia, vallan ilmavia. Mennäkkö siis ratikalla, vai junan kyydissä. Ties myöskään onko niitä raiteita edes ollut olemassa.

Pilvilinnoissa huitelua, ilmavimmilla askelilla konsonaan. Mitä rakennat hattaroista, jotka ovat tuuleen kääntyviä, pahimmilleen kaatuvia. Miten silloin pystyttäisi tukipilarit vahvimmat päättelemään, ettei tapahtuisi tiputusta suurinta. Milloin saattaiaisi se pää pipi ottaa vahinkoa malttamatonta, täysin ymmärtämätöntä. Kun kaikki vain ottaisi ja katoaisi sen sileän tien, eikä sitä sitten koskaan takaisi saisi täysin ennallensa, viimeisiä yksityiskohtiaan myöten. Jotka "pilven" selviä oli aikoinaan, ja lähes sanattomin lausein, todella vaikea selittää, edes itselle. Miten kaikki olikaan, missä paikoin, missä asetelmassa. Että vain, uniarkkinen järjestelmä vahingossakaan pääsisi pois tuiltaan.

Mutta, pilvilinnat ovat pilvilinnoja. Ja niin, niiden kuuluukin olla haparoivia, täynnä unelmia, täynnä toteita. Mutta! Kuka se kuuleekaan, ellei ajattelija sitten itse. Jos niistä ei koskaan puhu, tai edes totea. Niin miten mikään ylipäätänsä pääsisi toteutumaan. Jos vain kuin kunnes, haluaa ainoastaan pitää oman mielen erakkoaan yläilmoissa mahtavissa. Jonne ei voi kukaan muu astella, kuin rakentaja itse. Ja muut vain valahtavat läpi haparoivien ottei, lähes tulkoon pelkän tyhjän päälle suurimpaan vapaapudotukseen. Etteivät sitten ikinä,

Milloin vain, tai mihin asti näitä rakennelmia on ylipäätänsä suotavaa pitää yllä? Yksi vaihtoehto tietysti on, rikkaan mielikuvituksen ylläpito. Mutta toisena, on se yksinäisyys silloin suurinta. Kolmantena hyvinkin, on täysi pelko kohdata muiden maailmoja. Ja ylipäätänsä, vaikeus olla muiden seurassa.

Miten se menikään, kun on muistanut kaikesta luopua, voiko mitään menettää? Laskelmoiden vain, kumpi onkaan pahempi. Totaalinen menetys, vai puhdas improvisoitu luopuminen, lähinnä kaikesta turhasta. Jota hidasteena, tai esteenä yleensä ilmeentyy. Susipuhtaan mentaalisen puolen kehityksessä, tai fyysisinä oireina. Aina, kaikenmaailmojen sairastumiskierteillä maustettuna. Ja, Milloinka se stressi, olisi, ei, ihan niin korkialla huitelisi mittaristot punaista.

 

Unohduksien tapahtuessa, kun palaista lankaa otti taasen ja katosi. Voihan sitä aina itsestäänselvyyksiä ladella. Mutta, mihin asti se on itselle niitä kertoa, kun voi asianlaidat vääntää rautalangasta suoraksi johdonmukaiseksi.

Mitähän uutta voisi tiedonlevityksen tasanteilla, ottaen taasen huomioon. Oivallukset pienoiset tekisivät tästäkin, huomattavasi paljon mielenkiintoisempaa.

Unettomien kausien jälkeen, kohdatessasi värikkäämmän aspektin. Mitä ei tajua kuin vasta valvomisien jälkeen, jossa keho alkaa krakaamaan, ja liika levottomuus tuo esille paljonkin erilaisia näkemyksiä. Joiden tajuaminen vaatiikin, sitten toisen ääripään. Jossa lauseet, sanat eivät riitä itselle asti, sitten missään muodossa toteamassa kokemusta. Jota vajasuutena voisi pitää. Tilanne, missä aivot ottavat ja leikkaavat totaalisesti kiinni. Mikä silloin olet?

Mutta ai että! Eihän tällä toisella puolen nukuta sitten ollenkaan. Mitä voimme siis laittaa nukkumattomuuden piikkiin? Nyt kun oivaltaa saa, uudemman kerran.